sain rintaani lemmennuolen.

Mulla on pitkän aikaa pyörinyt mielessä eräs poika. Olen tiennyt/tuntenut hänet suurinpiirtein 4.-luokalta asti. Nyt tässä pari kuukautta sitten hänen kaverinsa tuli sanomaan minulle, että tämä kyseinen poika taitaa tykätä minusta. En oikein osannut sanoa siihen mitään siinä vaiheessa. Oltiinhan me pari kertaa juteltu, mutta en häntä kuitenkaan kovin hyvin tunne.

Ensin mä vaan skippasin koko asian, enkä ajatellut sitä sen tarkemmin. Päivä päivältä kuitenkin mietin asiaa ja mä rupesin huomaamaan, että tämä poika on koko ajan mielessäni. Ajattelin, mitä meistä tulisi, jos se oikeasti, vilpittömästi tykkäisi musta. Rupesin katsomaan facebook-viestejämme ja se tuli aina juttelemaan mulle ensiksi ja kyseli kuulumisia. Se oikeasti välitti edes jollain tapaa. Palaset alkoi loksahdella paikoilleen ja itsekkin aloin uskoa, että ehkä tämän pojan kaveri puhui totta ja se olisi oikeasti kiinnostunut musta. Mä en oikein tiedä mitä mun pitäis ajatella tällä hetkellä, mitä mun pitäis tehdä asian eteen.

Pikkuhiljaa mulla alkoi tulla tunteita häntä kohtaan ja unelmoin siitä, mitä meistä tulisi, jos oltais kimpassa. Päässäni pyörii unelmapoikaystävä, vaikka en oikeasti häntä kovin hyvin tunne. Mutta jotenkin mä vain kuvittelen meidät täydellisiksi. En täydelliseksi pariksi, vaan täydellisiksi toisillemme. Me kaksi.

En ole ikinä tuntenut ketään kohtaan näin, en näin voimakasta tunnetta. Koulussa törmätään ja katseet kohtaa. Mä muutun sulaksi laavaksi. Jalat pettää alta, sydän hakkaa rinnassa, henki salpaantuu ja silmissä sumenee. Kumpa voisin ottaa tästä vielä askeleen eteenpäin. Askeleen siihen, että tulisin lähemmäksi, oltaisiin lähekkäin ja tietäisin, hän on minun.

Päivät matelee ja mä vain odotan. En tiedä pitäisikö mun ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain. Entä jos se on jo luovuttanut mun suhteen tai se ei olekkaan enää kiinnostunut? Vaikka tiedän, että minä itse voisin muuttaa asian aivan eri suuntaan, mutta silti oon liian epävarma tehdäkseni ensimmäisen siirron. Joten mä odotan, ihmettä, oikeaa hetkeä tai tilannetta, jolloin kaikki vaan loksahtaisi paikoilleen. Niinkuin tuossa kuvassa sanotaan, mä vaan pelkään, että joku päivä voi olla jo liian myöhäistä.

Mulla on tunne ku mä jo omistaisin kyseisen pojan ja se tässä ärsyttävää onkin. Kun vain kuvittelen hänet jonkun toisen kanssa, näen silmissäni punaista. Se sattuisi, todella paljon, enkä tiedä mitä siinä vaiheessa tekisin. Mulla on pieni toivenpilke, koska sillä on selvästi edes jonkinlaisia tuntemuksia mua kohtaan. Mä tiedän, mä tunnen sen, sen eleet kertoo jo paljon. Ehkä sekin on samalla tavalla epävarma ku mä, eikä oo varma mun tunteista. Sen tiedän, että kauaa en tätä enää jaksa, rupean jo välittämään liikaa hänestä, jos mitään ei tapahdu suuntaan tai toiseen, mun pää räjähtää.

^ Niin, onko? Itseni mielestä.. en tiedä.. En voi vielä luokitella itseäni rakastuneeksi. Olen ollut monta kertaa ihastunut, mutta tällä kertaa tämä on jotenkin ihan toisenlaista. Nyt kun mukana on myös vastakaiku ja kaipuuntunne. Olen jossain näiden kahden välillä. En osaa edes nauttia lomasta, sillä tiedän etten tule näkemään häntä yli viikkoon. Vasta seuraavan kerran kuin koulu alkaa jälleen. Miten mä olen antanut itseni ajautua tälläiseen tilanteeseen. Samalla tämä on ihanaa, kun saa lemmennuolia rintaan toisen katseesta, mutta samalla tahtoisi kaikkea enemmän!  Ähh, epätoivo ja tuska, loputon suo....HELP